Kotiinpaluusta on nyt kulunut kuukausi. Tuntuu siltä kuin Tanskassa vietetty vuosi olisi ollut vain ihana uni eikä totta ollenkaan, niin pitkä aika tuntuu Kööpenhaminan kaduilla rullailusta olevan. Täällä kaikki tuntuu vieraalta ja samalla siltä, että mikään ei ole muuttunut.
Viimeiset päivät Kööpenhaminassa sujuivat kavereita hyvästellen ja perheelle turistioppaana toimiessa. Taianomaisesti omaisuuteni oli lähes triplaantunut vuoden aikana. En tiedä mitä kävi (tai siis tiedän, mutta mitään en tunnusta). Osa laukuista lähti vanhempien ja pikkuveljen mukana edeltä Suomeen, itselleni jäi Kastrupiin raahattavaksi reilut neljäkymmentä kiloa, kypärä ja Louisianan juliste.
Istuttiin lähtöaamuna vuokraisännän kanssa aamupalalla ja oli aivan mahdotonta tajuta, että en enää kohta istuisi siinä keittiönpöydän ääressä juttelemassa elämästä, politiikista ja mistä ikinä. Aamupalan jälkeen siivosin huoneeni, joka jäi kumisemaan tyhjyyttään auringon paisteeseen. Olen-itsenäinen-aikuinen-nainen-joka-pystyy-mihin-vain –kohtauksen takia raahasin tavaranin kantoavusta kieltäytyen yksin juna-asemalle. Normaalisti matkaan menee noin viisi minuuttia, tuona aamuna matkaa tein reilut kaksikymmentä minuuttia. No säästyivätpähän taksirahat. Oli ihanaa marssia ympäri tuttua lentokenttää, mutta kovin kummallista istahtaa koneeseen, jossa palvelua sai suomeksi. Kummallista oli myös se, miten vajaan puolentoista tunnin matkan jälkeen olin takaisin Suomessa talsimassa Prisman käytävillä. Ihan noin vain. Tuoko etäisyys oli muka välillä tuntunut niin kovin pitkältä?
Kaikesta outouden tunteesta huolimatta Helsinki otti minut ihanasti vastaan helleviikonlopulla. One Directionin keikalla olin pakahtua kesähesan ihanuuteen. Ensimmäiset pari viikkoa Suomen kamaralla olivat niin kiireisiä, että paluun ihmettelyyn saati sisäistämiseen ei ollut aikaa. Onnistuin tuona aikana raahaamaan maallisen omaisuuteni takaisin kotiin, maalasin huoneeni seinän kirkkaan vihreäksi, järjestelin tavarat miten sun kuten omille paikoilleen, olin maailman parhaana työntekijänä stressiflunssan takia sairaslomalla ensimmäiset kolme työvuoroa, palasin ihan sinne töihinkin lopulta tervehdyttyäni (osasin vielä käyttää euroja lolz) ja ryydyttyä kotona kesän tähän mennessä ainoina hellepäivinä, kavereihin kerkesin törmäilemään ja kandikin lähti hyyyyyyyvin hitaasti käyntiin. Kotiinpaluu tuntui siis ihan mukavalta kunnes, samalla kun pinaattikeitto sulatteli itseään liedellä, vaihdoin Facebookissa asuinkaupunkini Kööpenhaminasta Helsinkiin. Tuo typerän pieni juttu teki paluusta ikävän konkreettisen ja lopullisen tuntuisen.
Pari viikkoa onnistuin harhauttamaan omia aivoijani pitämällä itseni mahdollisimman kiireisenä. En halunnut aikaa ajatella, sillä en halunnut kohdata haikeuden tunteita ja sitä, että nyt olen täällä enkä siellä. Nyt kun elämä on hiljakseen asettunut, on paluushokki iskenyt. Helsingissä ja omassa kodissa on ihanaa olla, mutta ikävä Kööpenhaminaan on siitä huolimatta kova. Ikävää helpottaakseni kuuntelen Tanskan yleisradion nettiradiota, tuijottelen Borgenia (Vallan linnake) haltioissani ja innostun, joka kerta kun jollain tavalla törmään johonkin Tanskaan liittyvään. Jos tässä pikku hiljaa antaisi niiden mielen perukoille piilotettujen tunteiden tulla esille ja käsittelisi ne. Onneksi vuodessa olen oppinut luottamaan siihen, että kaikki lopulta järjestyy, yleensä vielä paremmin kuin osasi kuvitellakaan. Nyt taas niitä vauva-askelia.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti