Vuosi sitten olin viettänyt vasta muutaman päivän Kööpenhaminassa. Kaikki tuntui niin uudelta, jännittävältä ja haastavalta. Kaupunki oli tuttu, mutta niin tuntematon. Ystäviä oli ikävä, kun uudesta kotikaupungista ei tuntenut vielä ketään. Tulevan vuoden touhuista ei ollut kuin pieni sievä aavistus. Vaikka muistissa on vielä hyvin se uudelleen aloittamisen haastavuus ja Helsingissä on nyt oikein hyvä olla, niin ai että kun haluaisin vain ottaa ja lähteä. Mennä ja kokea. Aloittaa taas alusta ja olla välittämättä velvollisuuksista.
Velvollisuuksista en olekaan pariin viikkoon liion välittänyt, sillä suurin tehtäväni on ollut maata ristiinnaulittuna sängynpohjalla antibiootti- ja kortisonitabujeni kanssa, odottaen sitä hetkeä, kun ylösnouseminen on taas futonini pohjalta mahdollista. Kipeänä on siis vaihteeksi oltu. Ja ollaan edelleen. Viime päivät ovat olleet täynnä jännitystä, sillä kaupassa käynti laukaisee astmakohtauksen, minkä lisäksi olen alkanut ärisemään ja juttelemaan tietokoneeni kanssa, tehnyt niistämisen maailmanennätyksen sekä katsonut vähintään yhden Disneyn elokuvan päivässä. Mutta kuka sitä nyt hengittää haluaisi, saati puhua oikeille ihmisille, kun voi kuunnella Mulanin I'll Make a Man Out of You-biisin vähintään viisikymmentä kertaa putkeen ja ihastuttaa naapureita treenamalla biisistä seuraavaa karaokebravuuria niin kovaa kuin heikosti toimivista keuhkoista lähtee. Sairastaminen tekee minusta marisevan ja itsekeskeisen marttyyrin, jonka seuraa en itsekään kestä.
On tässä välissä sentään jaksettu juhlistaa vanhenemista Tanska-teemaisillä bileillä. Oli ihanaa nähdä niin paljon kavereita kerralla, eivätkä menneet puoli matkalaukkua täyttäneet Tanskan lippu –koristeet hukkaan. Missäköhän laatikollista lippunauhaa käyttäisi seuraavaksi? Kööpenhaminasta tänne Helsinkiin lennähti myös ystäväni Kirstine. Oli kiva houstailla ja näytellä kaupunkia, sen verran mitä nyt yskinnältäni ja räinnältäni kykenin.
Onneksi niitä uusia alkuja riittää täällä Suomessakin. Aloittelen nimittäin antropologian kursseja nyt ensimmäistä kertaa Helsingin yliopistossa, mikä jännittää ihan vietävästi. Tuntuu, että kaikki vuodessa opittu on valunut jo korvista ulos ja virtaa jossain kaukaisilla mailla, eikä laisinkaan omien korvien välissä. Siitä huolimatta opintojen suhteen vaikuttaisi tulevan ihan maailman mielenkiintoisin vuosi. Terkuin innostunut pikku hikke. Hopeareunukset ja silleen.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti