Tunteiden vuoristoradan kyydissä

Päivät ja viikon kuluvat hurjaa vauhtia. Esseiden palautus lähestyy ja paniikki on vallannut mielen. Viimeksi tammikuussa kutkutelleet tuska ja epätoivo siitä, että koulutyöt eivät ikinä valmistu, ovat ajankohtaisempia tunteita kuin Suomen hallitusneuvotteluiden etenemisen aiheuttama jännitys.

Ja jos eivät kurssisuoritukset ole päällimmäisinä mielessä, ahdistusta aiheuttaa alle kahden kuukauden päässä siintävä kotiinpaluu. Paluulennon ostoa olen vältellyt kuin Sipilä toimittajien arvokysymyksiä (hehe, olenko seurannut liikaa politiikkaa vai liikaa politiikkaa?). Sähköpostiin kilahtanut lentolippu tekisi lähdöstä liian konkreettista. Tässä muutama päivä sitten aloin melkein itkeä, kun tajusin, että pitää luopua sekä tästä ajasta ja paikasta että elämäntyylistä. Pitää sanoa näkemiin ystäville, tutuille, kodille, kaupungille, silmät avanneille opinnoille sekä reikäisille kruunun kolikoille. Ehkä siis selvää, että tänne on alkukamppailuiden jälkeen kotiuduttu hyvin. Nyt ja tässä Kööpenhamina tuntuu enemmän kodilta kuin Helsinki.

Sain sunnuntaista tiistaihin nauttia ystäväni, ja Helsinki kämppikseni, Erikan sekä hänen matkakumppaneidensa seurasta. Nuo muutamat päivät muistuttivat, että siellä Suomessa odottelee myös kivoja asioita ja ihania ihmisiä. On varmasti mukavaa taas pitkästä aikaa ymmärtää paljon mikäkin tuote maksaa, matkustaa ratikalla, käyttää omaa äidinkieltään, pyöräillä Töölönlahdella, nähdä perhettä ja ystäviä, ostaa halloumia, kermaviiliä sekä juustonaksuja, käydä saunassa ja kuluttaa Kaisa-talon kirjaston penkkejä. Eikä Helsingissä tuule koko ajan.

Täällä siis matkustetaan lujaa tunteiden vuoristoradan kyydissä. On vaikeaa muistaa olla onnellinen kahdesta kodista ja tämän vuoden tuomista upeista hetkistä, kun tunteet ryöpyttävät mieltä joka suuntaan. Luopuminen tuntuu niin kovin vaikealta. Onneksi jokaista loppua seuraa uusi alku (hyi kun olen oksettavan-ällöttävän-limainen-lälly). 

Olen täällä oppinut paljon itsestäni ja siitä mitä haluan tulevaisuudessa tehdä. Minäni uusi päivittynyt versio aikoo tuoda Tanskassa opitut asiat mukanaan Helsinkiin. Muun muassa pienistä asioista iloitseminen, avoimuus uudelle, spontaanius, kansainvälisyys ja antropologia ovat toivottavasti tulleet jäädäkseen prioriteettilistalleni. Nyt vain pitää luoda puitteet, joissa täällä opitut ja tärkeiksi muodostuneet asiat konkretisoituvat myös vaihtoajan jälkeenkin. Vanhaan arkeen ja rutiinin ei tarvitse astua, eikä sinne tämä uusi minä sopisikaan.

Olo on kovin haikea kaikesta mentaalisesta tsempistä huolimatta. Mutta se onneksi kertoo vain siitä, että tämä vuosi on ollut ponnistelujen arvoinen; hyvin tärkeä ja rakas.

Eniten ikävä jää tätä paikkaa tässä ajassa, sitä ei enää koskaan voi saada sellaisenaan takaisin, mutta onneksi ajan tuoma kasvu ja ystävyydet säilyvät. Ja se on tärkeintä.

Enkä usko, että minun ja Kööpenhaminan tarina on vielä tässä.