Tänään on tehty historiaa. Meikäläinen istuu parhaillaan koululla ja kello on vasta yhdeksän. Kerta se on kolmaskin. Palautuspäivien lähestymisen aiheuttama stressi on vihdoin konkretisoitunut tekemiseksi. Jo oli aikakin.
Olen tänään jo ehtinyt syödä aamupalaa, lajitella pyykit (jotta voin viskoa ne koneeseen kunhan pääsen kotiin), katsoa yhden jakson Bomb Girlsiä Areenasta ja pyöräillä rauhassa työmatkalaisten seassa kampukselle. Olisinpa aamuihminen enemmänkin kuin kolme kertaa vuodessa.
Se, että olen näin aikaisin liikkeellä johtuu vain siitä, että odoteltiin heti aamusta tyyppiä mittailemaan ikkunoita tulevaa ikkunaremppaa silmällä pitäen. Päätin lähteä alta karkuun, sillä pakko on paras motivaatio. Ja herätyskello. Itsekurilla ei ollut tässä näytöksessä edes sivuroolia.
Nyt kun vihdoin olen kunnolla alkanut kirjoittamaan, niin olen taas ehkä tuhannetta kertaa huomannut, että sehän on ihan mukavaa puuhaa. Tai siis oikeastaan todella kivaa. Aiheet mielenkiintoisia ja silleen. Miksi kaikki pitää jättää siihen kuuluisaan viimeiseen tippaan, jolloin ei voi nauttia prosessista yhtään niin paljoa, kun stressipilvi leijaillee uhkaavasti pään yläpuolella?
Turha jossitella. Aika avata Word tiedostot, levitellä kirjat ja artikkelit ympäriinsä, ottaa mukavampi asento tässä sohvalla ja tarttua tiukasti kiinni näppikseen.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti