Ajatuksia kotiutumisesta

Olen kerran aiemmin muuttanut täysin vieraaseen kaupunkiin. Lahteen saavuin ensimmäisen kerran yliopistourani toisena päivänä autolla, joka oli täynnä ennestään tuntemattomia ihmisiä, joista myöhemmin tuli rakkaita ystäviä. En oikein tiedä, mikä silloin aikanaan teki Lahdesta niin nopeasti kodintuntuisen, muistan vain sen, miten se nyt jälkikäteen ajateltuna tapahtui kumman helposti ja saumattomasti.

Tanskaan ja Kööpenhaminaan kotiutuminen ei ole ollut yhtä helppoa, sillä uusia muuttujia on ollut enemmän. Ystävät, perhe ja tutut rutiinit ovat kaukana eikä yhtäkkiä yllättävää karjalanpiirakka himoa voi tyydyttää lähikaupan pullatiskillä. Mukavuusalueen ulkopuolelle on saanut hypätä päivittäin ja vaikka se onkin lopulta kovin palkitsevaa, on se myös samalla hyvin raskasta. Monta kertaa viikossa on saanut toistaa itselleen, että kyllä minä pystyn tähän. Ajoittain olen siihen uskonut ja ajoittain en. Usein on tullut tunne, että ei vain enää jaksaisi kasvaa ja oppia uutta. Kuitenkin koko ajan olen tiennyt, että tänne varmasti jossain vaiheessa koen vahvasti kuuluvani, sillä niin paljon tästä maasta ja sen ihmisistä pidän. Sen vain tuntee, kun joku tuntuu oikealta, vaikka välillä olisikin vaikeaa. Se ajatus on auttanut jaksamaan kaiken uuden läpitahkoamisessa edes hivenen.

Jotain Lahteen muuton myötä kuitenkin opin uuteen paikkaan ja elämään hyppäämisestä. Itselleni kotiutumisessa on tärkeää nimenomaan koti, paikka jossa voin olla oma itseni ja jonne todella tunnen kuuluvani. Lisäksi ihmisten kanssa oleminen on oleellista, sillä silloin aikaa yksinäisyyden ja kuulumattomuuden tunteelle on vähemmän. Ihmisten kautta myös oppii aina niin paljon uutta, niin omasta itsestään kuin ympäröivästä maailmasta. Oman turvaverkoston rakentaminen on hyvin tärkeää. Jaksamisen kannalta on hyvin oleellista, että ympärillä on ihmisiä, joiden kanssa iloita arjen pieniä ja suuria asioita, pohtia kurssien artikkeleita ja ruotia elämän vaikeita hetkiä. Toki se on tärkeää Suomessakin, mutta nollasta aloittaminen korostaa ihmisten merkitystä entisestään, kun aluksi olet aivan yksin vieraassa paikassa.

Lisäksi kotiutumisen tunne tuntuu itselläni koostuvan pienistä kokemuksista ja hetkistä, joissa tajuaa olevansa osa yhteisöä. Ne ovat pieniä, mutta kovin tärkeitä oivalluksia. Varsinkin täällä täysin vieraan kulttuurin ja kielen keskellä kaiken tuon tärkeys korostuu. Ne raottavat ovea uuteen kulttuuriin ja luovat tunteen siitä, että on osa kaikkea ympärillään olevaa. Kuuluvuuden tunne antaa rauhaa ja vapautta.

Yksi tällaisista pienistä oivalluksista tapahtui muutama viikko takaperin, kun istuin koko lauantaipäivän verkkaalleen opiskelemassa kotiovelta minuutin kävelymatkan päässä olevassa kahvilassa. Isä tuli sisään kahvilaan kahden ala-asteikäisen poikansa kanssa. Heillä oli päällään urheiluvaatteet ja mukana kolme sulkapallomailaa. Olin muutama ilta aikaisemmin kävellyt ohi lähellä sijaitsevan paikallisen sulkapallo klubin rakennuksen. Oli mielettömän upea fiilis osata laskea yksi plus yksi. Ymmärtää jotain suurempaa pienistä merkeistä.

Myös se, kun tajusin tunnistavani kruunun kolikot toisistaan ihan vain nopeasti vilkaisemalla lompakon kolikko-osioon, sai aikaan pienen voiton tunteen.

Kaikki nuo pienet hetket sekä varsinkin kaupungin esittely ystävälle ja vieraassa maassa käväisy saivat minut ensimmäistä kertaa tänä syksynä tuntemaan Kööpenhaminan todella aidosti kodiksi. Lomalta palasin oikeasti takasin kotiin. Kaupunkiin, jossa asuu ystäviä ja toinen perhe. Paikkaan, jonne tunnen kuuluvani.