Ensimmäinen tunti kului käytännön asioiden läpikäyntiin, koskien niin aikaa ennen lähtöä, vaihdossa olemista kuin sieltä paluuta. Perusjutut oli jo aika tuttuja ja itselläni hyvin hoidossa. Antoisinta oli, kun pohdittiin hetki sitä, mitä siellä vaihdossa voikaan oppia ja miltä siellä oleminen ja varsinkin sieltä paluu saattavat tuntua. Asioita, joita olen etukäteen paljon pohtinut ja tulen varmasti pohtimaan läpi vaihtovuoteni. Itselläni ei ole paljoakaan varsinaisia odotuksia vuodelta, yritän lähteä matkaan mahdollisminnan avoimin mielin. Päällimmäisenä odotan ehkä sitä, miten tulen suhtautumaan kaikkeen uuteen ja millaisena ihmisenä tulen takaisin. Eiköhän tule itsereflektoinnin täyteinen vuosi, hah!
Toisen tunnin aikana päästiin hetkeksi höpisemään Kööpenhaminassa vaihdossa olleen tuutorin kanssa, siitä millaista siellä vaihdossa sitten onkaan ja miten asiat omassa tulevassa yliopistossa hoituvat. Ihan mukava pläjäys kaiken kaikkiaan, sai innostumaan lähdöstä aivan uudella tavalla.
Kahdeksantoista päivää jäljellä ja päällimmäinen tunne on kova jännitys. Tekisi mieli lyödä itseään, koska on ollut niin ääliö, että on mennyt pistämään itsensä näin vaativaan tilanteeseen. Eikö nyt se perus kiva arkielämä täällä Helsingissä olis mitenkään riittänyt? Oliko ihan pakko hakea haasteita? Samalla mieleen tietysti pulpahtelee asoita, kuten seminaarit ja suulliset tentit, joita ei ole ajatellut tarpeeksi, vaan sulkenut peloissaan jonnekkin mielen perimmäiseen sopukkaan. Lähden Kööpenhaminaan lukemaan itselleni täysin uutta ainetta, antropologiaa, aivan vieraaseen tiedekuntaan. Eikö nyt olisi jotain vähän helpompaa lähestymistapaa tähän ulkomailla opiskeluun voinut valita? Tuollaisina hetkinä alkaa mietityttää, voiko sitä oikeasti selviytyä kaikesta. Mutta sitten kuitenkin samalla olen ihan tajuttoman innossani, enkä malttaisi elää hetkessä. Haluaisin lähteä nyt ja heti. Olen onnellinen, että päätin lähteä vuodeksi enkä vain puoleksi. En tiedä jaksaisinko tätä tunteiden aaltoilua ja asioiden hoitamista, jos tietäisin, että pian pitäisi tulla takaisin.
Mitä lähemmäs lähtöpäivä tulee, sitä enemmän odotan kaikkea uutta, olkoon se sitten CPR-numeron takia jonottamista tai uuden lähikaupan etsimistä. Mitä lähemmäs lähtöpäivä tulee, sitä enemmän jännitän omaa kykyäni selviytyä, niin opinnoissa, arkielämässä kuin sosiaalisissa tilanteissa. Kai tästä vuoristoradan kyydissä olemisesta pitää oppia nauttimaan.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti